Hajatelmiani Vuoden Luontokuvista 2016

Lauantaina Turussa valittiin Vuoden Luontokuva 2016. Kuvakilpailut ovat minusta hiukan haastavia, koska valokuvien laittaminen paremmuusjärjestykseen on äärimmäisen hankalaa. Mielipiteet paremmuudesta jakautuvat varsin runsaasti.

Tänä vuonna parhaaksi valittiin Juha-Pekka Paanasen kuva Kiiruna maailman laidalla. Sarjavoittajat löytyvät täältä

Omaan silmään voittaja pisti siksi, että otin juuri hiljaittain Skotlannin reissulla samankaltaisen kuvan, jossa Kiirunan tilalla oli lammas. En nyt tällä tarkoita, että oma valokuvani olisi lähelläkään sitä tasoa jolla 'Kiiruna maailman laidalla' on.  Varsinkin kun tiedän, että olisin tuosta lammaskuvastani saanut paljon paremman, jos olisin ollut taitavampi. Tuolla taustalla näkyvän muistomerkin vieressä aivan jyrkänteen reunalla oli lammas, mutta se ehti kääntyä ja mennä hiukan piiloon ennen kuin sain kuvan otettua. Jouduin sitten tyytymään tähän versioon. Tietty samankaltaisuus vaan pisti silmääni.  

Kuvattu 3.10.2016 klo 16.54 Drumberg, Skotlanti.

Kuvattu 3.10.2016 klo 16.54 Drumberg, Skotlanti.

Muista palkituista kiinnostavimpia olivat Luonto ja Ihmisen -sarjan voittanut Ilkka Niskasen kuva Veneilijä. Siinä oikeastaan viehätti sen erilaisuus karhu kuvana. Oikeastaa se oli jotain sellaista jota en ole ennen nähnyt. Siinä on myös aimo annos pientä huumoria. Ihmisen läsnäoloa ei ole, vaan se syntyy karhun asennosta ikään kuin se olisi oikeasti laittamassa venettä vesille. Ihmisen läsnäolo tulee myös ilmi veneestä.

Muista palkituista kuvista esiin nousi Lasse Kurkelan kuva Katsekontakti. Suden katsekontaktissa on jotain maagista. Pidän myös tuon kuvan mustavalkoisuudesta. Sen sävymaailma on dramaattinen ja luo kuvaan hienon tunnelman kohtaamisesta. Jään myös odottamaan mitä seuraavaksi tapahtui. Toinen yhtä komea on Ratakettu. Tuon kuvan otti Toni Hallikas. Siinä samaa maagisuutta luin susikuvassakin.

Minua ilahdutti myös, että Mikael Rantalaisen kuva Osuma voitti maisemakuvaussarjan. Rantalainen kertoo omassa Maiseman lumo -blogissaan kuinka kuva syntyi. Siinä pisti silmään asia jota en tiennyt. Maisemakuvasarjassa saa yhdistellä kuvia. Olen ollut siinä uskossa, että kaikissa sarjoissa kuvien yhdistely on kielletty. Minusta on erinomaista, että tuonkaltainen yhdistäminen on mahdollista. Se ei muuta kuvan sisältöä mitenkään, eikä muuta todellisuutta, päinvastoin se auttaa tallentamaan kuvaan maiseman sellaisena kuin se oikeasti ilmeni. Kameran tekniset rajoitteet eivät estä.

Jos minun pitäisi noista palkituista valita Vuoden Luontokuva olisi se valinta Jarno Artikan kuvaama Järven tarina tuhoutuu. Se on valokuvana hieno. Vedenalaiskuva näyttäisi olevan hiukan poikkeava muista kuvista. Kuvissa on myös tarina ja se ottaa kantaa osoittelematta. Katsojalle jää päätös.

Tykkäsin näistä kuvista paljon. Onko Luontokuvauksessa tapahtunut tason nousua vai onko minulla vain sellainen tunne?